Arvaa mitä.. mul on vauva! Tai oikeastaan hän on varmaan taapero, 10-kuinen tyttö, joka on kova käveleen ja kiipeileen. Mul on aika paljon asiaa siitä. Facebookiin tulee laitettua kivoja juttuja ja kuvia, mitä hän on tehny, mut eipä paljon syvällisempiä ajatuksia.. facebookis toisia ihmisiä tuntuu ärsyttävän äärettömän paljon, jos jollain menee hyvin tai jos jollain menee huonosti ja valittaa siitä.. tai jos ylipäänsä päivittää liikaa. Jauhan siis faceen tsirpulan touhuista ja sulle, rakas päiväkirja, tuon tsirpulan touhujen aiheuttamista tuntemuksistani. Myös muut ihmissuhteet aiheuttaa toisinaan päänvaivaa.. niistäkin varmasti myöhemmin jotain.
Mul on ollu tosi monta päiväkirjaa, mut sä oot eka virtuaalinen. Tosin niit edellisii päiväkirjoja oon kirjottanu teininä viimeks kymmenisen vuotta sitten. Mul on kyl mies ja monta hyvää kaveria, siskoja ja äiti, mut koin tarvetta avautua silti sulle. Toivottavasti meistä tulee rakkaat toisillemme!
Si kun vauvaharrastuksilta, kotitöiltä, parisuhteen hoitamisilta ja kaverisuhteiden ylläpitämisiltäni ehdin, mä askartelen. Se on ihanaa, innostavaa ja tarpeeks luovaa toimintaa vaipanvaihdon, ruoanlaiton, pyykinpesun ym. mekaanisen tekemisen rinnalle! Niistki projekteista varmasti kerron myöhemmi.
On mulla aiemminki käyny mielessä blogin alottaminen, mutta päätöksen tein muutama päivä sitten asioidessani kaupan kassalla. Lapseni oli ensimmäistä kertaa kunnon flunssassa, aivan reppana, halusi olla sylissä 24/7 (normaalisti ei 2min kauempaa) emmekä voineet lähtee harrastuksiin, kavereille tai pihalle muutamaan päivään. Kun mies tuli eräänä päivänä töistä kotiin, minä halusin hoitaa kauppareissun, vaikkakin suihkussa käynti ja peiliin katsominen olisi ollut tarpeen ennen lähtöä, suuntasin kauppaan, sillä se oli menossa kiinni. Vaeltelin marketissa vajaa tunnin päämäärätiedottomasti ja uppouduin tavarahelvetin sekaan omiin ajatuksiini. Kassajonossa kukaan meistä kolmesta toisillemme tuntemattomasta naisesta ei puhunut mitään. Huokailimme ääneen vuorotellen kassaneidin kanssa. Mietin, että huokailevatkohan hekin sitä, että kauppareissu – päivän ainut oma hetki on juuri lopuillaan – ja meidän kaikkien on suunnattava koteihimme maitokassiemme kanssa laittaman ruokaa, vaihtamaan vaippoja ja nukuttamaan lapsiamme. Sitä ainakin minä huokasin.